Äiti-ihmisen murheita

Voi itku. En oo huomannu milloin miusta on tullu tämmönen itkuiita ja tunneihminen viimesen päälle. Järki-ihminen hoi, missä olet? Sinulle olisi käyttöä!! Pojilla alkaa huomenna päiväkoti. Aiemmin ovat olleet perhepäivähoidossa, ja nyt monta kuukautta kotona. Lauri on innoissaan ja Juhokin tuntuu asian hyväksyneen, eikä päiväkodista puhuminen itkettänyt tänään enää ollenkaan, niinkuin alkukesästä teki. Ainoa ongelma olen siis minä. Viikon olen jo kiukkuani ja ikävääni purkanut mitä moninaisimmin tavoin, anteeksi vain. Kait se vain on hyväksyttävä, että sitä on muuttunut tämmöiseksi... äiti-ihmiseksi ja se huoli omien pärjäämisestä on niin mahottoman suuri, ettei vetistelylleen voi mitään. Vaikka tiedän kyllä, että ei miun tarviis murehtia: pojat on reippaita ja rohkeita. Ja sitten niillä on toisensa. Mutta kun sitä on itse ollut semmonen pahimman sortin arkajalka, äidin jalassa roikkuja vielä isonakin. Pelännyt kaikkea uutta ja sosiaalisissa suhteissaan epävarma. Kiusattukin. Ja nyt pitäisi työntää nuo rakkaimmat siihen samaan myllyyn. Vaikka haluaisi suojella ja pitää turvassa. Ei liene ihme että tätä äiti-ihmistä pelottaa. Mutta kyllä se tästä.