Miksiköhän suuret muutokset elämässä tuntuvat aina kasautuvan? Voisiko niitä tilata kerta-annoksina, pieniin eriin pakattuina?
Ensin tuntuu, että ei voi selviytyä kaikesta tästä, mutta aina sitä vaan selviää.
Milloin oppii luottamaan, että selviytyy? Ei tarviis pelätä ja jännittää. Vai onko se luonnevika? Meinaan tämä murehtiminen? Häh? Onneksi tuo toinen on tuommonen huoleton hulivili, kahta samanlaista voivottelijaa ei tähän talouteen mahtuiskaan :)
Poikien osa-aikainen perhepäivähoito loppui tänään, äiti-ihminen on itkeä pillittänyt asiaa jo liian monta iltaa. Päiväkoti kutsuu syksyllä, miten siitä selvitään? Uskon poikien kyllä selviävän, mutta...
Samalla olen aloitellut uudessa työssä. Koittanut oppia ajattelemaan, että mikä tahansa työ on parempi kuin ei työtä ollenkaan. Vaakakupissa tasapainottelivat pari viikkoa sitten tämä työ ja poikien kanssa yhteinen kesäloma. Harmittaa, kun raha on niin tärkeä asia, että näin piti valita.
Työ on loppujen lopuksi mieleistä, kiirettä piisaa ja ihmiset on ennalta tuttuja. Ja siinä saa käyttää käsiään :) Kun vaan pääsisi yli tästä alkukankeudesta, niistä tunteista, että en osaa, en riitä, en jaksa.
Onneksi on ihania ihmisiä ympärillä kannustamassa, ja potkimassa persuksille. Erityisesti tuo rakas puoliso. Kun sitä osaisi jotenkin kiittää ja osoittaa arvostustaan enemmän. Nyt toinen saa vaan kiukkua, väsymystä, murheita ja äksyämistä niskaansa. Onneksi tuntee jo niin hyvin, että tietää auringon taas pian paistavan tähänkin risukasaan.