Yksi kynnys ylitettynä.

Kolmatta viikkoa olen saanut tehdä lähes unelmatyötäni. Tähän asti olen arastellut ja sanonut ei alakoulun sijaisuuksille. Mutta enpä sano enää. Yksi uusi kynnys siis ylitettynä ja olen onnellinen, että tein sen. Viikonlopuissakin on ollut ihan erilainen hohto, kun arki eroaa selkeästi lauantaista ja sunnuntaista. Tätä lisää kiitos! Blogi on ainoa, joka kärsii tästä tilanteesta, mutta en anna sen haitata. Viimeistään kesällä täällä tapahtuu elpymistä.
Viime viikkoina olen opetellut opettamaan hitaammin, kuuntelemaan kärsivällisesti pienten tarinointia, aiheesta ja aiheen vierestä :) Ihanaa, kun nuo kolmosluokkalaiset ovat vielä niin aitoja. Toisaalta on pitänyt opetella suhtautumaan siihen, mitä ajattelen ja teen, jos oppilas itkee. Tähän asti ei itkuja juuri ole tullut vastaan. Jos yläkoululainen itkee, hänellä on iso hätä. Jos kolmasluokkalinen itkee, häntä harmittaa, että joutuu liikuntatunnilla eri joukkueeseen kuin ystävänsä. Tai itku voi tulla, kun joku on katukoriksessa liian hyvä. Pieniä nuo vielä ovat, nuo 9-vuotiaat ja itsetunnon kasvaminen kesken.
Harmituksen lisäksi ilo ja välittäminenkin ilmaistaan tuossa iässä vielä avoimemmin kuin yläkoulussa: yhden luokan oppilaat tahtoivat halata, vaikka olin heidän sijaisenaan vain kaksi päivää. Tai toisessa luokassa tytöt tulivat sanomaan, että voidaanko me ope laulaa siulle? Täh?
Maanantaina vielä tätä herkkua ja sitten jotakin muuta :)