Koitin tänään ladata aurinkoenergiaa koko tautipesässä & sisällä vietetyn loman edestä. Sain kuin sainkin eilen siivottua huushollin loppuun ja pojatkin alkaa vähitellen olla ulkoilukunnossa, eli pihalle koko konkkaronkka. Paitsi isi-ihminen, joka kehittelee flunssaa ja hernekeittoa. Semmosta ihan oikeeta hernekeittoa, kuivista herneistä + lihaköntsästä ja silleen. En oo koskaan tehny ja harvoin maistellu. Mutta illalla sitä ois luvassa ja pannaria.
Kevättalven aurinko saa minut levottomaksi. Hyvällä tavalla :) Ennen muinoin siihen tepsi lenkkeily talviauringossa tai pilkkiretki. Pääasia, että posket sai ulkoilusta punaisiksi. Mutta kun kävelylenkeistä katosi hohto totaalisesti noin 10 vuotta sitten, kun opiskelijaelämän loppuminen sysäsi kauas siitä parhaasta lenkkiseurasta. Yksikseni en ole sitä iloa löytänyt, vaikka hetkellisesti olen välillä innostunut juoksemisesta tai raskauskilojen pudottamisen vuoksi vaunulenkeistä.
Sitä kadonnutta iloa etsiskelin tänään piiiitkästä aikaa. Yksin, tai siis Oton kanssa lompsiessa eivät poskipäät kipeytyneet, eivätkä Iskelmäradion jutut saaneet ajatuksia niin lentoon, jotta tarvotut kilometrit olisivat pamahtaneet plakkariin huomaamatta.
Tarviis varmaan laatia lenkkiseuranhakuilmoitus: Etsitään tositarkoituksella säännölliseen kerran-pari viikossa suhteeseen... (Tarviiko tähän kirjoittaa, että tämä ei ole mikään SEMMONEN hakuilmoitus...?)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti