Huomasin eilen, etten ollut tarvinnut rähistä pojille viikkokausiin. Illalla tuli nimittäin mitta täyteen, kun pienet ilkiöt tekivät toistuvasti pahojaan ja muutaman kiellon jälkeen komensin niin, että kaikki lähitienoon pahantekijät keskeyttivät hommansa, vielä syyttömätkin lopettivat rikosten suunnittelun siihen paikkaan. Siinä sitten räyhäsin naama punaisena... ja ennen kuin edes sain sanottavani sanottua, minua alkoi harmittaa. Näillä pienillä miehillä on onnekseni omatunnot, jotka tuntuivat kolkuttelevan jo ilman ripitystäkin. Säännöt saatiin taas selviksi puhumalla, mutta asia olisi näköjään mennyt perille vähemmälläkin meuhkaamisella. Näissä mutkikkaissa kasvatusasiassa vannomme lapsen koskemattomuuden nimiin. Meillä ei kovaa ääntä säästellä, mutta ei myöskään helliä sanoja. Haleja ja puseja jaetaan päivittäin. Kiukkua ja harmia ei tarvitse piilotella, ei lasten eikä aikuisten. Ilo ja riemukin saattavat toisinaan kuulua naapuriin asti. Minulle on tärkeää, että vaikka en aina jaksaisi, koitan selittää pojille, miksi jotakin ei saa tehdä tai miksi jotakin pitää tehdä. Palaveria on turha pitää kiukunpuuskan aikana, jutellaan sitten kun on rauhoituttu. Pelko olisi "helppo" keino opettaa ja hallita lapsen käytöstä, mutta sille tielle en halua koskaan lähteä. Ylivilkkaan mielikuvituksen takia olen itse lapsena pelännyt kaikkea mahdollista ja mahdotonta, eikä elo ole tylsää vieläkään ;) Omat lapseni haluaisin opettaa elämään pelkäämättä, toivon heidän kasvavan reippaiksi, avoimiksi ja kaikenlaista elämää kunnioittaviksi, jos se jotenkin on mahdollista.
Siinä sitten iltasella puitiin esimerkiksi seuraavia asioita:
Miksi toisia ei saa lyödä? Ei pienempiä eikä isompia.
Mitä tapahtuu semmoisille ihmisille, jotka lyövät?
Mistä muista syistä voi joutua vankilaan?
Miksi elävän puun kuorta ja oksia ei saa repiä?
Miksi jalkoja ei pidetä pöydällä?
Miksi ei saa leikkiä likaojassa uusissa lenkkareissa?
Miksi vaatteet pitää laittaa naulakkoon ja miksi niistä on pidettävä huolta?
Miksi teemme työhuoneremonttia?
Harmituksen keskellä on ihana huomata, että meillä on sujunut viime aikoina mukavasti poikien kanssa, siis kun minun ei ole tarvinnut huutaa. Nyt äiti-ihmisen komennusäänelle on tullut tehoa. Mitä enemmän meuhkaa, sitä enemmän saa meuhkata jatkossakin. Nyt riittää siis vähempikin. Pidetään tämä linja, niin ehkä voin syksyllä käyttää kuiskausta komennuksena ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti