Ompelukuvat

Käsityönopettaja minussa yrittää aina välillä yllyttää poikia ompeluhommiin. Ompelukone kiinnostaa hirmuisesti, mutta olen sanonut, että ei ihan vielä. Virtanappi pysyköön toistaiseksi salaisuutena, koska armas ompelukoneeni ei kestäisi sitä rallia. Tutustukoot ensin mummon vanhaan poljettavaan, joka odottaa hihnan laittamista ja siirtoa mökille.

Ensimmäisiä vohvelipujoituksia ja tupsuja olen vaivihkaa yrittänyt kohderyhmälleni markkinoida. Havaitsin, että ei vielä, liian hidasta ja pitkäveteistä vauhtiveikoille. Sitten muistelin, miten itse aloittelin pienenä tyttönä ompeluksia ja mieleen tulivat pahviset ompelukuvat. Houkuttelin Lauria piirtämään itse pahville auton tai muun mieleisen kuvion, mutta eipä se silloin toista huvittanut. Joten äiti teki mitä halusi: suunnitteli lahjaksi sopivan seinätaulun, vahvisti tussilla ompeleiden reitit ja pisteli neulalla reiät pahviin. Sitten pientä motivointia, puhetta itse valmistetun lahjan arvokkuudesta, mukavasta tekemisestä ja blaa blaaa blaaa. Markkinointi tehosi ja poika halusi kokeilla ompelua :). Sopiva vaikeustaso on nyt löytynyt, joten eikun omia malleja suunnittelemaan!

Pikkuveikka

Olo on ankea, kuristaa ja puristaa eikä ihminen meinaa tajuta, että mikä vaivaa? Pohtii, että onko flunssaa vai kevätväsymystä, miettii miten voisi lääkitä. Sitten tajuaa äiti-ihminen, että on ikävä. Ikävä omaa lasta. En jaksa enää ajatella, että nyt pitää nauttia, kun lapset eivät tappele. Ei kuulu huuto, ei mekastus ja kukaan ei itketä toista. En jaksa enää ajatella, että voi kun ihanaa, kun lapset saavat välillä nauttia jakamattomasta huomiosta. En jaksa enää vakuutella itselleni, että on tosi hienoa, kun pieni ihminen pääsee reissuun ilman äitiä ja reipastuu reissussa. Koti on ollut tyhjä, kun 1/4 puuttuu, tai 1/5 kun Otto otetaan mukaan. Onneksi pian on perjantai ja Juho tulee kotiin! Laurikin alkaa jo tympääntyä yksin olemiseen ja pikkuveikka pulpahtelee puheissa esiin yhä useammin.
Jottei menisi ihan vaan ikävän itkemiseksi, laitan vielä kuvan poikien Pikkuveli-villatakeista. Ohjeen ostin Ravelrystä. Lankana 7-veljestä, värilangat kasvivärjättyjä: keltainen sipulin jälkiväriä (tinapuretuksella), punainen veriseitikkejä & verihelttaseitikkejä.
Suloiset myrkynkeittäjäystävät, joko pian päästään taas myrkkyliemien keittoon?

Että semmonen itkuvirsi tuli tänään.

Oma maa mansikka...

Kesässä odotan monen muun asian lisäksi mansikoita. Pakkaseen on joka vuosi säilöttävä vähintää neljä isoa laatikollista talvimansikoita, tai mitä niistä neljästä jää, kunhan kaikki pakastajat syövät ensin mahansa täyteen kesämansikoita elikkä tuoreita mansikoita.
Pihallamme on monia metsämansikkapaikkoja, joita olen suojellut isännän ruohonleikkurilta. Mansikoiden ollessa kukalla kasvit ovat turvassa, koska näkyvät. Mutta kuinkas sitten kävikään, kun kukat olivat pölyttyneet ja terälehdet varisseet? No kahtena vuonna osa mansikkamättäistäni on vedetty sileiksi, "ei siellä mitään mansikankukkia näkynyt". No ei kai, raakileella kun olivat jo. Saapiko aikuinen ihminen itkeä metsämansikoiden takia? Enkä minä itse edes niitä kovinkaan usein maistele, vaan pojille säästän. Tämä on kasvimaatuotosten lisäksi toinen asia, joka pistää sisällä läikähtelemään: onnellisia lapsuusmuistoja pellon pientareilta timoteihin poimituista metsämansikoista. Voi kun omillekin lapsille voisi antaa yhtä lämpimiä muistoja. Pitää ensi kesäksi kehitellä jonkinlaisia "ANNA MEIDÄN ELÄÄ!!" -kylttejä ruohonleikkaajaa ohjeistamaan.
Mansikat vaatteissa, kankaissa ja astioissa, niihin olen hulluna. Aiemmin esitteli jo Kesämansikka-peiton, johon latasin mansikkaunelmiani oikein yltiöromanttisessa hengessä. Lapsuudesta muistan metsämansikkakuvioiset teemukit, joita olen yrittänyt etsiä kirpputoreilta vuosien ajan. Yksi ainoa lautanen on jäljellä sitä sarjaa. Pohjassa lukee vai 29. Siis jos joku tietää mistä nuita saisi lisää, niin eräs mansikkahullu ottaisi varmaan elämänsä ensimmäisen pikavipin silloin. Uusissakin astioissa on mansikkakuvioita, mutta kun pitäisi olla tietynlaisia. Teema-mukien mansikat on vedetty liian hätäisellä siveltimellä minun makuuni. Viime kesänä tein sitten löydön: Kultakeramiikalta oli ilmestynyt paikalliselle Tokmannille ihana kahvi- tai teekuppi ja murokuppi.
Hamstrasin hyllyt tyhjiksi, ostin viisi molempia. Mietin vieväni astiat mökille, mutta totesin että haluan tarjota poikien murot ja oman kahvini mansikkakupista vuoden jokaisena päivänä. Ja unelmoida samalla mansikkaunelmia...

Ystävä leipoi suussasulavia sydänystävän muffinsseja, joilla herkuttelen tänään. Dieettien aika on sitten taas huomenna, tai ensi kuussa :)

Ihanaista sunnuntaita

Ja aurinkoista sunnuntaita! Ulkona olisi aivan ihana sää, aurinko paistaa ja kevät tulee kohisten.
Ja minä jumitin ompelukoneen ääreen. Suunnitelmissa (ja nyt jo ompelussa) on armyhenkinen jakku itselle. Materiaalina käytän Varustelekasta tilaamaani Saksan armeijan sarkatakkia, katsotaan mitä siitä tulee. Mies tilasi itselleen mökkihousuja tuolta, ja minä suhtauduin nuivasti niihin armeijarytkyihin. Selasin nettisivuja ja ujutin seuraavaan tilaukseen mukaan kaksi sarkatakkia.
Heti kun sain takit käsiini, piti suorittaa perusteellinen pesuoperaatio. Toinen juttu olikin sitten saada takit kuiviksi.
Onneksi on sauna ja leivinuunin päällinen :) Kurjilta ja ankeilta näyttivät nuo takit parketilla kuvatessa. Joten miksi moinen materiaali? Materiaali on halpaa, kierrätettyä ja haluan kokeilla miten sarka toimii käytännössä. En tosiaankaan ole mikään armeijaintoilija, eikä tavoitteeni ei ole maastoutua sienimetsään tuossa takissa. Siksi jakussa on oltava joku juju: ompelen jakkuun vaaleanpunaisen, supernaisellisen vuoren, joka on ristiriidassa pelkistetyn mutta istuvan ulkomuodon kanssa. Jos jakusta ei kuulu tämän jälkeen, se on haudattuna kompostiin, ja kaikki ei mennyt ihan niin kuin Strömssössä.

Aina on liian aikaista antaa periksi

on mietelause, jonka poimin joskus teepussista. Olen yrittänyt elää tuon ohjeen mukaan, välillä jopa onnistuen. Toisinaan tavoite on jossakin kaukana, pitkän ajan ja pienten askelien takana. Periksiantamattomuus on toisaalta positiivista, toisaalta negatiivista: Menestyjä ei anna periksi, ennen kuin saavuttaa haaveensa. Toisaalta itsepäinen jurikka ei anna periksi vaikka olisi väärässäkin. Mitä, minäkö? Vai mies? ;) Lapsetkin ovat perineet itsepäisyytensä puolisoista aina siltä toiselta.

Mutta nyt on aika antaa periksi... ei näistä kukista enää ole eläjiksi. Otin huonoiten talvehtineet pelakuut sisälle ulkovarastosta jo pari viikkoa sitten, ja yritin herätellä henkiin. Nyt riittää elvytysyritykset, eikun kompostiin vaan. Pitää keskittyä niihin yksilöihin, joissa on havaittavissa elonmerkkejä. Tämän viime kesänä kuvatun yksilön sain rotinalahjaksi entisiltä työtovereilta Laurin syntymän jälkeen. Toivotaan, että se kukoistaa ensi kesänä pihallamme jo kuudetta kesää.

Kasvatusta

Päivien pidentyessä ja erityisesti auringon näyttäytyessä minut valtaa jokakeväinen "puutarhavimma". Alkaa siemenluettelojen selaus ja puutarhasuunnitelmat piirtyvät paperille. Kasvimaata olen yrittänyt perustaa useampaankin kohtaan tonttiamme, heikoin tuloksin. Aiempina vuosina kasvimaan viljelyksillä ovat herkutelleet lähinnä etanat tai tarkemmin sanottuna kotilot. Toissa vuonna ne pistelivät suuhunsa lähes kaiken mullan päälle itäneen. Naapurin ideasta inspiroituneena päätin kokeilla onnistuisiko vihannesten ja kukkien kasvattaminen kasvilavoissa. Vuosi sitten lumien lähdettyä sahasin, naulasin, porasin, kaivoin ja kuskasin multaa ja hevosenlantaa, niin että unta ei iltaisin tarvinnut odotella. Istutettiin poikien kanssa lavoihin paljon vihanneksia ja kukkia, sitten peittelin kaiken tiiviisti harsoilla. Poistin harsot vasta, kun kasvit alkoivat työntää niitä pois laatikoiden päältä. Ja satoa saatiin, vaikka oli kuiva kesä ja laiska kastelija. Voi sitä onnea, kun poikien kanssa nostettiin ja syötiin ensimmäiset omat perunat. Silloin sisällä läikähteli: tuntui että tämä on jotain semmoista mitä haluan lapsilleni opettaa.
Ja vimma nousee taas. Mitähän sitä tänä kesänä kokeilisi kasvattaa? Onneksi suunnittelu on yhtä ihanaa kuin se varsinainen mullassa möyriminen.

Keskeneräisestä valmiiksi

Keskeneräisten kori tyhjenee. Ensimmäisenä valmistui parit pienet pöllölapaset, joihin en ollut vielä saanut aikaiseksi peukaloita. Lankana 7-veljestä ja mallineuleen tiirasin Jatta Soheltaa -blogin neuletakkikuvista.
Toinen valmistunut työ onkin sitten pikkuisen pidempi projekti. Ostin tuon farkunsinisen Wolli-langan aloitellessani opiskelua Savonlinnassa, 10 vuotta sitten! Oi niitä aikoja... Erityisesti yläasteella omat kiinnostuksen kohteet eivät olleet kovin muodikkaita, oli parempi pitää käsityöinnostuksensa omana tietonaan, ettei joutuisi silmätikuksi, kiusatuksi. Voi helposti kuvitella, miten onnelliseksi tulin, kun sitten OKL:ssa ensimmäistä kertaa tapasin ihmisiä (muita kuin kotipaikkakunnan nypläyskurssin mummoja), jotka olivat innostuneita samoista asioista kuin itse olin. Ikävä on noita aikoja ja ystäviä.
Taisi olla ensimmäinen tekniikkakurssi tuo lankatyöt 1, jonka lopputyöksi suunnittelemaani pontsoon langat hankin. Suunnitelmat muuttuivat ja langat viereksivät mukana muutosta toiseen: Olen roudannut niitä (ja paljon muuta...) mukanani Savonlinnaan kahteen osoitteeseen, Lappeenrantaan, Joensuuhun ja nyt tänne.
Valmistunut huppari on "telkkarinkatsontaneule", sileää neuletta. Ohje Moda-lehdestä 5/2009 naisen huppuliivi (4). Sen verran ohjetta sovelsin, että huppuun tein kavennukset kuten kantapäähän. Purkutuomio uhkasi jo neuletta, tuli nimittäin tuohon alamahan kohdalle tehtyä ohjeen mukaan kengurutasku, joka ei miellyttänyt silmää. Pusero oli siis yhdistämistä vaille valmiina olkkarin korissa taas varmaan vuoden, kunnes keksin, että kokeillaanpas vielä purkaa tasku pois, ennen kuin puran koko neuleen. Ja siitä tulikin ihana!